On pitkä aika siitä viimeksi, kun kirjoitin aktiivisemmin tänne blogiin. Luulin, että minun ei tarvitsisi enää murehtia näkemisesi suhteen. Luulin, että näen sinut aina. Mutta kaikki ei aina ole, siltä miltä ne näyttävät. Tilanteet voivat näköjään muuttua nopeastikin ja paljon. Sinä olet minun ikioma poikani, enkä aio ikinä unohtaa sinua. Siksi nämä kirjoitukset ovat olemassa. Toivottavasti voit lukea näitä jonain päivänä. Saisit vähän kiinni siitä, kuka minä olen ja miksi kirjoitan sinulle. Jotenkin minun on purettava ajatuksiani ja tunteitani. Jos näkisin sinua aina, niin halaisin ja rutistaisin sinua kunnolla, niinkuin rakastava isä tekisi. En ole saanut nähdä sinua, koska äitisi ei päästä minua luoksesi. En voi väkisin tulla sinne. En halua rikkoa lakia, vaikka minulla onkin tapaamisoikeus. Jos rikkoisin sitä, niin sen jälkeen minulla ei olisi edes sitä mahdollisuutta nähdä sinua. Jokaisen oma koti on pyhä paikka. Ei sinne noin vain marssita. Odotan, että kasvat vähän vanhemmaksi, jolloin voisimme sopia tapaamisesta meidän kahden kesken, jos vain haluaisit. Sinun ehdoillasi tietysti haluan edetä, mutta tulen myös pönkittämään tapaamista. En minä vastuuta sinulle yksin jätä. Minulla se on suurin vastuu ja aion sen myös kantaa.
