Ihmisyys, itsetunnon haasteet ja anteeksiannon rajat

Oma matka kohti parempaa minää

Nuorempana olin melko herkkä arvioimaan ja arvostelemaan muita ihmisiä tuttuja ja tuntemattomia. Olin yrittänyt ylentää itseäni muita alentamalla. Mutta tuo polku on ollut minulle elämän ohdakkeinen polku ja se on ehkä ollut minun kiroukseni. Näin jälkiviisastellen se ei ole tuonut minulle parempaa henkistä oloa. Tuo polku on nyt taivallettu loppuun. En tule olemaan koskaan täydellinen, matka parempaan tavoitteeseen on ikuinen tie. Mutta tämän tien menen loppuun asti osaltani. Fyysisille perintötekijöille minä en mahda muuta, kuin syödä terveellisesti ja liikkua. Nyt vanhemmalla iällä olen enemmän tutkiskellut itseäni ajassa taaksepäin. Ei ole koskaan liian myöhäistä yrittää muuttaa omaa asennoitumistaan ihmisiin ja elämään. Toivottavasti en ole enää sellainen negatiivisuuden etsijä.

Anteeksiannon rajat ja ihmissuhteet

En myöskään suvaitse minuun ja poikaani kohdistuvaa asiatonta puhetta. Jumala antaa anteeksi, minä en. En voi antaa anteeksi poikani puolesta, koska se olisi silloin loukkaus häntä kohtaan ja sitä minä en tee ikinä. Ihmisen ei ole mikään pakko antaa anteeksi. Se ei vapauta mistään. Se on vain lisää itsekidutusta ja minä en ole masokisti. Vapautua voi menneisyyden taakoista ilman armahdusta. Jos ihmisen kaikista rakkainta ja tärkeintä loukataan, mitä muuta siinä voi tehdä, kuin jättää kyseisen ihmisen oman onnensa nojaan ja unohtaa? Ei sellaisten ihmisten kanssa voi enää jatkaa, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Olisi ollut aikaa pyytää anteeksi, nyt se on liian myöhäistä. Edes yrittäminen olisi helpottanut tilannetta riippumatta siitä saako anteeksi. Olisi ollut uusi polku jatkaa erilaisessa ympäristössä. Joku vääräleuka miettii, miksi sitten kirjoitin tämän blogin. Nämä blogikirjoitukset ovat vain arkisto tulevaisuuteen, ei muuta. Voi kirjoittaa menneestä elämättä aikaa uudelleen. Aika jättää minusta joskus Tuonelan niityille ja toivottavasti poikani löytää tämän blogin jonain päivänä internetin eetteristä, ja miettii kuka minä ja minkälainen oikeasti olen.

Isän ja pojan rakkaus

Ensin ajattelin liittää kuvan meistä yhdessä, mutta päätin suojella yksityisyyttäsi. Tällä kertaa jätän kuvan sinusta pois tästä artikkelista.

Rakkaus isän ja pojan välillä on yksi elämän kauneimmista ja syvimmistä siteistä. Se on suhde, joka voi kasvaa ja kehittyä monin tavoin, erityisesti kun rakkaus ja välittäminen ovat sen keskiössä.

Vaikka en itse kasvanut kovin rakastavassa perheessä tai suvussa, olen onnistunut katkaisemaan pahan ketjun. Olen rakentanut sinuun, poikani, sellaisen suhteen, jossa rakkaus ja ymmärrys ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Ajan myötä ymmärsin, että rakkaus voi tarkoittaa paljon enemmän kuin aiemmin ajattelin. Se on jotain, mitä voi oppia ja kehittää. Rakkaus on tekoja, sanoja ja läsnäoloa, eikä vain tunne.

Nykyään, kun keskustelen kanssasi, olen huomannut, että sinäkin rakastat minua. Se hetki täyttää sydämeni ilolla ja kiitollisuudella – tunnen, että olen tehnyt jotain oikein. Minä olen isä, joka on osannut rakastaa. Sinä, poikani, olet saanut kasvaa tietäen, että olet tärkein ihminen minulle koko maailmassa, ja se on lahja, jota ei voi rahalla mitata.

Rakkaus ei ole aina itsestäänselvyys, varsinkaan niille, jotka eivät ole sitä kokeneet lapsuudessaan. Se voi vaatia oppimista, mutta kun sen löytää ja omaksuu, sen voima on valtava. Se kantaa yli sukupolvien ja rakentaa siltoja menneisyyden haavojen yli. Isänä olen antanut sinulle sen, mitä itse en saanut: rakastavan, välittävän ja turvallisen isän.

Omassa perheessämme oli pahoja murheita isäni taholta. Hän kohteli äitiäni väärin useita kertoja, vaikka ei jokapäiväisessä arjessa ollutkaan mikään hirviö. Äidistäni versoi olosuhteiden pakosta vaistomaisesti samanlainen luonne lapsia kohtaan. Ihmisluonne on toisinaan haastava. Ihmisen luontainen taipumus on toisinaan kostonhalu, toisin kuin eläimillä. Äitini oli joskus julma meille lapsille ilman syytä, mutta annan olosuhteet huomioiden sen hänelle anteeksi. Isäni kuoli vuonna 1991 ja äitini 2017. Olkoot he nyt rauhassa. Ei ole enää ulkopuolisia murheita.

Tämän kaiken keskellä on kaunis ajatus siitä, kuinka paljon rakkaus voi muuttaa elämää. Minun ja sinun välinen suhde on todiste siitä, että rakkaus ei ole vain jotain, mitä koetaan, vaan jotain, mitä annetaan ja jaetaan. Meidän välillämme on syvä yhteys, joka heijastuu jokaisessa hymyssä, sanassa ja eleessä.

Ja vaikka maailma muuttuu, rakkaus pysyy.

The King of Rock'n Roll

Olen aina tuntenut olevani etuoikeutettu, sillä synnyin vuonna 1968, juuri silloin, kun Elvis Presley teki legendaarisen comeback-spesiaalinsa. Monet nykypäivän musiikin ystävät eivät koskaan ole eläneet sitä aikaa, kun Rock'n Rollin Kuningas oli itse huipulla, mutta minä sain kokea sen hetken osana historiaa myöhemmin varttuessani. Elviksen paluu lavalle vuonna 1968 oli maaginen hetki, joka herätti uutta eloa hänen uraansa ja jätti lähtemättömän jäljen minuun. Se legenda jatkuu vielä tänäkin päivänä. Hänestä tuli portti maailmaan, jossa musiikki ei ollut vain taustamelua, vaan elämää ohjaava voima.

Elvis kuoli elokuussa 16. päivä 1977 ja kuulin sen meidän perheen olohuoneen ainoasta pienestä radiosta. Olin silloin 9 vuotias nuori poika. Sinä olet nyt poitsuni kolme vuotta vanhempi. Monet eivät ole eläneet tuota aikakautta ja olen siinä mielessä onnekas. Maailmassani jokin rockin aikakausi pysähtyi silloin. Mutta ehkä se antoi uusia eväitä uudelle musiikin suuntaukselle.

Elviksen vaikutus pysyy sydämessäni, mutta iän myötä musiikkimakuni on laajentunut huomattavasti. 70-luvulla löysin itseni uppoutumassa syvemmälle rock-musiikkiin. Bändit kuten Led Zeppelin, Deep Purple ja Black Sabbath avasivat oven raskaampaan ja syvemmin kitaravetoiseen soundiin. Vaikka rock'n roll oli juureni, 70-luvun rock vei minut uusiin ulottuvuuksiin, joissa kitarasoolot, raskaat riffit ja blues-vaikutteet loivat uudenlaista musiikillista maisemaa.

80-luvulle tultaessa metallimusiikki vei minut täysin mukanaan. Lukiossa opiskellessani LP levyt olivat hittejä. Niitä vaihdeltiin kaverilta, jos toisellekin. Yhtyeet kuten Iron Maiden ja Judas Priest toivat metalliin dramaattisuutta ja melodisuutta, ja Metallican ja Megadethin thrash-metal nosti musiikin intensiteetin uudelle tasolle. Aika vei mennessään. Olin koukussa. Tämä oli musiikkia, joka oli yhtä aikaa voimakasta ja tunteikasta, ja se resonoi syvällä minussa.

90-luvulla aloin kaivata raskaampia soundeja, ja metallimusiikki vastasi tähän tarpeeseen. Panteran ja Slayerin kaltaiset bändit toivat mukanaan raskaita riffejä ja aggressiivisuutta, joka sai sydämeni lyömään kovempaa. Tämä aikakausi edusti raakaa voimaa ja puhdasta energiaa, ja se syvensi suhdettani musiikkiin entisestään.

2000-luvulla melodinen death metal tuli mukaan kuvioihin. Bändit kuten In Flames ja Dark Tranquillity onnistuivat yhdistämään raskauden ja melodisuuden tavalla, jota en ollut aiemmin kokenut. Tämä genre toi mukanaan syvyyttä ja tunteellisia sävyjä, jotka tekivät siitä täydellisen jatkumon musiikilliselle matkalleni. Se oli kuin paluu juurille, mutta nyt uudenlaisella voimalla ja syvyydellä.

Vaikka musiikkimakuni on muuttunut ja kehittynyt vuosien varrella, Elviksen vaikutus pysyy. Hänen musiikkinsa on se perusta, jolle kaikki muu rakentuu. Olen ylpeä siitä, että olen saanut elää hetkenä, jolloin Elvis nousi takaisin valokeilaan, ja vaikka olen löytänyt uusia genrejä ja soundeja, tuo hetki säilyy aina erityisenä.

Musiikki on jatkuva matka, ja vaikka reitit muuttuvat, juuret pysyvät.