Paljon on mahtunut tähän kuluneen ja varsinkin viime vuoteen. Ei oikeastaan montaa asiaa ole, mutta sitäkin suurempia. Menetin oman äitini, eli siis sinun mummisi Tammikuun 14. päivä tänä vuonna. En voinut mennä hänen hautajaisiinsa, koska minulla ei ole rahaa matkustaa sinne pohjoiseen. Olin yksin kotona. Kemijärvi on vaan niin pirun kaukana täältä katsoen. Suomi on pitkä maa. Jonain päivänä käymme yhdessä siellä haudalla katsomassa ukkiasi ja mummiasi, vierekkäin kun nyt ovat. Sinun olisi myös hyvä tietää myös minun isäni ja äitini, koska samaa sukuahan me olemme. Äitisi on opettanut ja tutustuttanut vain äitisi suvun sinulle. Et tiedä minusta ja suvustani mitään. Mutta minä haluaisin, että tietäisit myös minun ja Millaskankaan sukuni juuret. Olethan sinäkin samaa Millaskangasta minun kanssani. Samaa lihaa ja verta.
Kun oma isäni menehtyi vuonna 1991, minä olin silloin tosi surullinen ja itkin paljon. Se oli minun ensimmäinen todellinen menetykseni tässä elämässä. Vaikka hän ei ollutkaan niin läheinen ja läsnä, mutta hän oli minun isäni. Joskus nuoruudessani kysyin isältäni hänen omista sukujuuristaan. Koska ne koskettavat myös minua ja sinua. Me olimme aina vierailleet vain siellä pohjoisessa Lapissa, Tepsan kylässä ja Rovanperässä. Yhden kerran kävimme isäni kotiseudulla Lappajärvellä, mutta olin silloin niin nuori poika, etten muista siitä ajasta paljoakaan. Ne olivat isäni äidin, eli mummini hautajaiset. Isäni kertoi hieman omasta taustastaan. Olin silloin niin nuori poika, etten muista kaikkea mitä hän kertoi. Mutta minua kiinnosti tietää. Olen sittemmin ollut yhteydessä isäni sukulaisiin Facebookin kautta. Mutta laitoin sen sosiaalisen median jo pois. Ei se ole enää kovinkaan hyvä ja mielenkiintoinen juttu. Riitelyä täynnä eri ihmisten kesken ja oman tärkeän statuksensa esille laittamista. Laitoin pois myös Google+, Twitter ja muut roska tilit samoin perustein. Ei niistä ole mitään iloa minulle. Käytän tällä hetkellä ainoastaan Instagram tiliä, johon olen laittanut hieman omia valokuviani. Siellä ei ole turhaa paskan jauhantaa, vain kuvia. Riittävän yksinkertainen minulle.
En osannut enää itkeä äitini menetystä, koska olen itse menettänyt elämässäni jo kaikista tärkeimmän eli sinut. Ei mitään suurempaa voi olla. Siis tarkoitan tällä sitä, että en tiedä miten näkisin sinut jatkossa. Ei minua oikeasti kiinnostanut lähteä edes hautajaisiin. Sinä ja minä, me ei tunneta toisiamme riittävän hyvin ja siitä minä olen surullinen. Niin kuin isän ja pojan kuuluisi tuntea toisiaan. Siinä mielessä olen sinut jo menettänyt, koska alku meillä näytti lupaavalta, mutta sitten en enää saanutkaan nähdä sinua. Joten kaikkien muiden sukulaisteni edesottamukset ei merkitse minulle mitään. En vain tunne mitään heidän kohdallaan. Mutta sinua ajattelen aina.
Okay, lopettelen tämän postaukseni nyt. En ole kauhean hyvä kirjoittamaan pitkiä tarinoita. Mutta ne tulevat ainakin sydämestäni.
