En voi olla kirjoittamatta aiheesta. Lapsen kasvatus ja elämä perheessä on aina pysyvä arpi hyvässä ja pahassa. Muistot ehkä on nyt helpompi tiivistää sanoiksi internetin aikakaudella. Ja ehkä menneiden purkaminen blogiin voi olla myöskin terapeuttista. Ei minulla patoutumia ole, minulla on tasapainoinen elämä. Aina ollut. Ehkä olen selviytyjä luonteeltani. Mutta vähän vanhempieni kiusaksi kirjoitan sinne tuonpuoleiseen.
Nuoruuteni muistot ovat kietoutuneet tiiviisti vanhempieni ideologiaan, joka oli heille lähes pyhä. Vanhempani olivat vannoutuneita kommunisteja, ja varsinkin isäni oli aktiivinen poliittisissa keskusteluissa muiden sukulaisieni kanssa. En ole koskaan täysin ymmärtänyt heidän vakaumustaan miksi näin oli, mutta se määritti monella tapaa ajatteluani elämästä, lapsista ja nuorista. Omalla tavallani positiivisesti.
Sudenpentujen kerhoon sen sijaan kirjastoon
Juu ei, vanhempani eivät työntäneet minua oppimaan yleistä sivistystä. Siellä oli oma huone, haarakonttori, jossa oli nykymittapuussa ajatellen "kalvosulkeiset", missä lapselle syötettiin ideologialaista aivopierua Neuvostoliiton ihanuudesta. Lapsena haaveilin liittyväni sudenpentujen leiriin, jossa oppisin eränkävijän taitoja ja saisin kokea luonnon läheisyyden. Kerroin tästä innostuneena äidilleni, mutta hänen reaktionsa oli tottakai odotettu. Sen sijaan, että hän olisi tukenut toiveitani, hän päätti laittaa minut Kemijärven kirjaston tiloissa pidettävään kommunistikerhoon. "Kerho" oli täynnä kalvosulkeisia, joissa lapsille opetettiin Neuvostoliiton ihanuudesta. Aivan kuin olisin astunut sisään aivopesukerhoon.
Häpeä koulussa ja punaiset vaatteet
Kemijärven ala-asteella vanhempieni vakaumus toi mukanaan häpeää. Muistan erityisen hyvin yhden urheilutunnin, jolloin löysin liian pienet siniset verkkarit, jotka puin päälleni. Tämä oli kapina omaa arkeani vastaan, sillä meillä kotona piti aina olla ajatus jostain punaisesta. Punainen oli kommunismin symboli, ja vanhempani varmistivat, että se näkyi joskus pukeutumisestamme. En muista/tiedä kuka osti vermeet, mutta häpesin silmät päästäni punaisia TUL verkkareita. Jos joku ei tiedä, mitä TUL tarkoittaa. TUL = Työväen Urheilu Liitto. Enoni Kemijärvellä hymyssäsuin astui kotiimme kyseisissä epämuodikkaissa tamineissa, vaikkei itse edes tietääkseni koskaan urheillut. Ei kait itärajan takaa koskaan tullut mitään muodikasta. Sieltähän kilpaa juostiin sandaaleissa salaa hakemassa Adidakset Suomesta. Enoni oli ilmeisesti ylpeä verkkareista. En koskaan iljennyt pukea vastaavanlaisia päälleni.
Autot olivat lapsuuteni perheessä tärkeä, joskin monimutkainen osa arkea. Vanhempieni vahva kommunistinen vakaumus heijastui myös heidän autoihinsa. Perheessämme oli aina Neuvostoliittolainen tekniikan ihme, ensin Moscowitch ja myöhemmin uusi Moscowitch. Kun olin jo lähtenyt pois kotoa, äitini osti lujaa laatua olevan itämaan ihmeen Ladan.
Moscowitch: Neuvostoliiton symboli
Moscowitch, tuo Neuvostoliiton ylpeys, oli ensimmäinen ja ainoa perheen automerkki lapsuudessa. Se oli kovaääninen, kulmikas ja karu, mutta vanhemmilleni se edusti jotakin suurempaa. Moscowitch ei ollut pelkkä auto; se oli heidän ideologiansa liikkuva symboli. Jokainen kilometri oli kuin pienimuotoinen matka kommunistisen liikkeen ytimeen.
Lada: Lujaa laatua vai ikuinen riesa?
Lada oli monella tapaa Moscowitchin kaltainen: epäluotettava ja jatkuvaa huoltoa vaativa. Tämä aiheutti jatkuvaa ketutusta aivoissani ja katsastusmiehissä. Joka helvetin vuosi. Ei ainutta kertaa, etteikö...
Suuri vaihto: Opel Ascona
Veljeni kanssa päätimme, että tämä oli tarpeeksi. Neuvostoliittolaiset autot eivät enää vastanneet tarpeitamme tai odotuksiamme. Päätimme tehdä rohkean ratkaisun ja vaihtaa Ladan saksalaiseen Opel Asconaan. Opel Ascona edusti meille luotettavuutta, mukavuutta ja ennen kaikkea vapautta. Naisiakin tuli sittemmin enemmän ovista ja ikkunoista, joskaan nuorempana naisten saanti oli enemmän riippuvainen omasta charmistani ja ulkonäöstäni. Naiset (tytöt) eivät silloin niin kilpailleet kuka ajaa milläkin nelipyöräisellä, vaan autoon hyppääjä oli aina tärkein valintakriteeri. Riippumatta siitä mihin penkkiin kukin istuu. Kilpailimme veljeni kanssa kuka epäonnekas päätyy kuskiksi ja kuka saa olla takapenkillä "kiehnäämässä" nuorten naisten kanssa. Minä olin aina onnekas voittaja. Tottakai, koska komeus on aina se kriteeri naistenkin valinnoissa. Veljeni oli aina se epäonnekas naisten valinnoissa.
Vanhempiemme reaktio Asconasta Ladaan oli järkyttävä. Heidän silmissään olimme pettäneet heidän arvonsa ja uskomuksensa. Heille Lada ja Moscowitch eivät olleet vain autoja, vaan heidän elämänsä jatkeita, symboleja heidän ideologiastaan. Opel Ascona sen sijaan edusti heille kapitalistista turhuutta ja ideologista luovuttamista.
Elämä uuden auton myötä
Vaikka vanhempieni reaktio oli järkytys, meille uusi auto toi mukanaan vapautta ja luotettavuutta. Opel Ascona palveli meitä hyvin, ja jokainen ajomatka oli nautinto verrattuna Ladaan. Saksalainen insinööritaito ja sen tarjoama luotettavuus olivat valovuosien päässä Neuvostoliiton autoista. Sittemmin veljeni lunasti Asconan omakseen ilman suostumustani ja lähestulkoon ilmaiseksi. Onnekseni vahinkokolaroin Asconan Oulun Linnanmaalla ilman henkilövahinkoja, missä silloin asuin. Saksalaisesta insinöörin taidonnäytteestä alkoi sittemmin muodostua riesa.
Pienen hetken myötä vanhempani oppivat hyväksymään valintamme, vaikka he eivät koskaan täysin ymmärtäneet sitä. Minkäs he lapsien valinnoille kuitenkaan mahtoivat. Opel Ascona oli meille askel kohti itsenäisyyttä ja omaa valintaamme, irti vanhempiemme ideologisista kahleista.
Tämä autonvaihto symboloi laajempaa muutosta elämässäni. Se oli osa matkaani kohti aikuisuutta ja omien valintojeni tekemistä, vaikka se tarkoittikin vanhempiemme arvostuksen menettämistä hetkellisesti. Nyt, katsellessani taaksepäin, ymmärrän, kuinka tärkeää oli löytää oma tieni ja tehdä valinnat, jotka tuntuivat oikeilta, riippumatta siitä, mitä muut ajattelivat.
Menetykset ja niiden vaikutukset
Isäni kuoli vuonna 1991, ja ensimmäisen vanhemman kuolema koskettaa aina syvästi. Nuorena poikana osasin vielä itkeä ja surra. Äitini kuolema vuonna 2017 sen sijaan ei tuntunut enää miltään. Hänen poismenonsa ei herättänyt samanlaisia tunteita, kenties koska olin jo aikuistunut ja muodostanut omat käsitykseni elämästä. Osaan olla tottakai surullinen. Ehkä se purkautuu iän myötä toisella tavalla, mutta vain itsekseni, kun kukaan ei näe suruani.
Aikuisuus ja arvostus erilaisuutta kohtaan
Nyt, iäkkäämpänä, olen oppinut rakastamaan ja arvostamaan ihmisiä juuri sellaisina kuin he ovat. En enää anna politiikan määrittää suhdettani muihin, vaan arvostan erilaisuutta ja yksilöllisyyttä. Minulla on oma poikani, ja haluan antaa hänelle vapauden elää elämäänsä ilman minkäänlaisia politiikan kahleita. Sinun, poikani, elämäsi saa olla politiikasta vapaata, toisin kuin omani oli. Koskee myös koko muuta sukuani. En ymmärtänyt tästä vapaudesta, ennen kuin sain sinut poikani. Olen vihdoin vapaa, kiitos myös sinulle rakas poitsuni, joka autoit ymmärtämään minua elämän erilaisuudesta, elämän tärkeydestä ja vapaudesta.
Vanhempien ideologia ei saa määrittää lapsen elämää. On osa menneisyyttäni, ei nykyisyyttäni ja tulevaisuutta myös sinulle poikani opettaessani sinua tämän blogin myötä ja myös jutellessani sinun kanssasi ihanasti kahden kesken. En kahlitse sinua rakas aarteeni. Minä haluan olla sinut vapaana maailmassa ja rakastaa sinua ihana poikani. Olen oppinut arvostamaan elämän monimuotoisuutta ja ihmisten erilaisuutta, ja uskon, että tämä tekee elämästä rikkaampaa ja merkityksellisempää. Jos olisimme kaikki samanlaisia, emme ymmärtäisi erilaisuutta maailmassa. Erilaisuus antaa ymmärryksen myös hyvälle ja pahalle. Erilaisuuksia on lukemattomia määriä universumissa, mutta oppiminen niistä opettaa meitä tietämään oikean ja väärän. Sinä poikani olet hyvä ja oikea elämässäni.
