Muistan, kuinka ala-asteella Kemijärvellä osallistuin piirustuskilpailuun, joka oli suunnattu koko ala-asteen koululle Kemijärven silloisissa kouluissa. Kaikki saivat osallistua, ja tunsin sen ajan lapsen innostusta ja ylpeyttä, kun lopputulos selvisi: sijoituin toiseksi. Tuntui hetken siltä, että olin saavuttanut jotain. Palkinnoksi sain silloista 50 markkaa, mikä tuntui lapsen silmissä suurelta summalta, mutta en koskaan itse päässyt käyttämään sitä. Äitini, sosialistiperheemme perinteiden mukaisesti, otti voittorahat hallintaansa. Kommunisti tottakai sosialisoi rahat omaan taskuunsa. En osannut vastustaa sitä silloin, mutta muistan, miten oma saavutukseni tuntui siltä kuin se olisi haihtunut jonkun toisen käsiin. Se sai minut silloin surulliseksi ja vihaiseksi.
Tuo kokemus oli pienelle pojalle musertava – piirtäminen alkoi tuntua merkityksemättömältä, ja vähitellen menetin mielenkiintoni siihen. Laiminlöin taiteellisia aineita koulussa, vaikka lukion kuvataiteen kursseista sainkin täyden kympin piirtämättä juuri mitään. Jälkikäteen ajatellen ymmärrän, että piirtämisessä oli minulle kyse itseilmaisusta, omasta tavasta nähdä maailma ja tuoda sitä näkyviin. Se oli estetty minulta sosialistiperheessä, rahallisessa ansaintamielessä. Ei sellainen kannusta jatkamaan. Äitini näennäisesti kannusti piirtämään, jotta saisi itse massia taskuun.
Kuumaniemen ala-asteella piirsin sittemmin tummia mörköjä. Ja ilmeisesti äitini tuli kuultavaksi vanhempainkokouseen. Piirros oli poikkeuksellisen musta ja erottui seinältä selvästi synkän teeman ansiosta. Muistan sen.
Kun kiinnostus piirtämiseen katosi, menetys tuntui kuin käännökseltä, joka pakotti löytämään uuden ilmaisutavan eri tavoilla. Ja aikuistuessa siirryin enemmän musiikkiin – ja kitaraan, jossa löysin tavan ilmaista itseäni.