Hei rakas poikani. Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni tälle vuodelle. Mietin samalla viimevuoden kirjoituksiani. Mitä tuli tehtyä, sanottua ja mitä tuli kirjoitettua. Tulen miettimään tämän vuoden kirjoituksiani myös etukenossa. En ole erityisen uskonnollinen ihminen perinteisessä uskonnollisessa mielessä. Uskon kuitenkin johonkin. Kuten itseeni, elämään, sinuun ja minuun, meihin molempiin, isin ja oman pojan rakkauteen. Mielestäni ei ole olemassa Jumalaa, Jeesusta, tai Allahia. Mutta ymmärrän ihmisiä, jotka uskovat sellaiseen. En halua sanoa heistä mitään pahaa noin yleensä. On ihan hyvä asia uskoa johonkin sellaiseen, minkä tarkoitus on tehdä jotain hyvää konkreettisesti. Itse en usko ja luota johonkin ulkopuoliseen olentoon, joka ohjaa sinua, minua, tai ketään. Uskon omaan itseeni tehdä hyvää. Kukaan ulkopuolinen ei ohjaa sitä puolestani.
Uskonnollisilla tahoilla on kirjoituksia, joiden tarkoitus on hämätä lukijaansa ja varsinkin pieniä lapsia. Lasta on helppo manipuloida, uskomaan satuolentoihin, silloin kun lapsi on vielä pieni ja liian nuori ymmärtämään elämän tosiasioita. Eräät aikuiset kertovat lapsilleen, että ei Joulupukkia olekaan olemassa. Toiset kertovat lapsilleen, että Jumala on olemassa. Mihin uskoa?
Kun sinä ja minä joskus tapaamme, minä vain rakastan sinua, niin vain kuin omaa poikaansa voi ikinä rakastaa. Siihen ei tarvita mitään yliluonnollisia voimia tai ihmeitä. Haluan nähdä sinut joskus, yhtenä päivänä, ja sen jälkeen joka päivä. Mutta en nyöskään halua tuhota sitä näkemisen mahdollisuutta omalla typerällä toimillani. En voi tulla luoksesi väkisin, keneltäkään ensin lupaa kysymättä. Haluan toimia oikein. Olet vielä niin nuori, että et ymmärrä näitä asioita. Minä kerron sinulle poikani joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti