Pientä muistelua hieman ajassa taakse päin ja hetkeen, jolloin tulla putkahdit maailmaani. Minulla ei hirveästi muuta kirjoitettavaa ja uutista ole nyt tällä kertaa. Kirjoittelen muutenkin vähän harvemmin tätä nykyä. Ei se tarkoita mitään eikä kaipuuni ole vähentynyt yhtään. En ole niin hyvä pukemaan ajatuksia sanoiksi. Katselen valokuviasi aina ja yksi valokuva sai minut sitten kirjoittamaan tämän jutun tällä kertaa. Ja siinähän sinä sitten jo olitkin, joka on aina puuttunut elämästäni. 50 cm pitkä aikuisen miehen pysäyttävä betoniporsas. Ei koko elämänsä ollut yksinäinen poikamies ole vain aina sitä tajunnut, muuta kuin nyt kun olet siinä olemassa. En tiedä äideistä, mutta ainakin tämä isä on ollut vähän jälkiherännäinen. Nuoruus menee aina huidellessa ja seikkaillessa pitkin elämän polkua, joka tuntuu olevan täynnä uusia seikkailuja. Yhtäkkiä huomaat mihin se nuoruus hupeni. Miehillä naisia tulee ja menee ja se ihanuus tuntuu jatkuvan ikuisesti, kunnes jonain päivänä tulee se juoksun pysäyttävä muuri vastaan. Jokin huolettoman ja mutkattoman elämäntaipaleen pysäyttävä 50 cm pitkä betoniseinä olla jämöttää yhtäkkiä edessäni. Vastuu toisen elämästä alkaa nyt ja u-käännöstä ei voi tehdä. Koko sen hetkinen elämänkatsomus mullistuu ja pitää alkaa ajatella asioita aivan uudella tavalla. Ei minulla oikeaa rakkautta ole koskaan ollut näissä naisseikkailuissani. Sellaista naista, jonka kanssa jakaisi loppuelämänsä. En minä ennen syntymääsi tajunnut, kuinka rakas olet minulle. Sitten kun tulla tupsahdit maailmaani ja näin kuvasi ensimmäistä kertaa, jokin alkoi palamaan ja elämään uudestaan minussa. Olet kuvassa vastasyntynyt pieni ja viaton poika rakas, jonka pienistä suloisista kasvoista näen myös itseni, mutta vain minikoossa. Kunpa olisin päässyt tuona hetkenä luoksesi. Ja kunpa olisin ehtinyt myös omalle isilleni sanoa, että "minä rakastan sinua isi kans". Äitini oli melko tehokas manipuloimaan toisten mielipiteitä ja lapsi ei voi muuta kuin uskoa äitiänsä. Varsinkin, kun oli niin päällikkö koko ajan. Itsekin olin siinä uskossa pitkään, että isä oli aina paha ja äiti aina hyvä. Nyt vanhempana käsitän kaiken uudelleen. Ei kaikki ollutkaan niin mitä meille lapsille uskoteltiin. Isä oli kovan manipuloinnin ja pirttimirmun uhri. Lapista näitä pirttimirmuja näyttää sikiävän. Sama pätee koko äitini sukuun, Ropposiin. Lapsuudessamme kaikki lapset käytiin aina lomalla siellä pohjoisessa, kun parempaakaan me lapset emme tienneet ja muuta ei meille tarjottu. Ei Lapin kesät lämpimiä olleet, vain joskus. Veljeni kanssa kävimme aina kalastelemassa lähellä olevalla sääskien kyllästämällä hapella Rovajärvellä ja Pitkäjärvellä. Siinä se hauskuus sitten oli. Vittu niitä sääskiä voi helvetti sentään. Pardon my French. Itsensä piti aina myrkyttää kuoleman partaalle, jottei nuo verenimijät pääsisi liiaksi iholle. Se helvetin ininäkin jo metrien päästä vitutti, kuin pientä oravaa. Kun äitini kuoli Tammikuussa 2017, ei minulla ollut paljoakaan tunteitani päästettävissä. Olin vihdoin oma sisältä rauhallinen ja tunteeton itseni. Rauhallinen olo. Ei tarvitse sietää enää sukulaisten henkisiä painostuksia. Saan olla nyt rauhassa. Joskus on käynyt mielessä, että toisten mieliksi olisi pitänyt ottaa osaa äitini kuoleman johdosta ja kaikkea mitä hän "joutuikaan kestämään" viime hetkillänsä. Veljeni soittelivat minulle silloin tällöin, että olenko soitellut äidille. Jos en, vihanpitoa tuntui pukkaavan. Paineita ainakin pukkasi. En osannut surra äidin poismenoa, eikä minua edes surettanut. Jatkoin normaalia elämääni ja päivääni. Yksi elämän virstanpylväs oli lopullisesti ohi. Isäni oli kotoisin Evijärveltä, Etelä-Pohjanmaalta. Isäni serkku oli kotoisin Lappajärveltä, tai Ähtäristä. En nyt ole aivan varma, oliko isäni myös sieltä seuduin kotoisin. Minä en oppinut tuntemaan isääni ollenkaan. Nuoruudessani vain muistan Evijärven reissun, kun äitini valitsemalla autolla, vanhalla Mossella lähdettiin reissuun. Sittemmin se hajosi Kemijärvellä moneen otteeseen. Se siitä venäläisestä laadusta. Isäni äidin hautajaiset muistan kuiten etelässä, vaikka olin vielä pieni poika silloin. Isäni kävi töissä koko meidän yhteisen ajamme Kemijärvellä kolmessa vuorossa silloisen Veitsiluodon sellutehtaalla ja oli todella kova työmies. Vapaa-ajallaan töistä tullessaan hän huolehti äitini töistä, eli muista lapsista. Äitini oli kotona päivisin lapsenvahti. Anteeksi huono ranskankielen taitoni, mutta äitini makoili aina vain sohvalla ja antoi käskyjä isälle ja siinä sivussa muillekin. Poikani, haluaisin että sinä oppisit tuntemaan minut, kuka minä oikeasti olen. Ainakin jonain päivänä. Jaksan kyllä odottaa, jos haluat joskus kuunnella. En tiedä mitä äitisi kertoo tai on jo kertonut minusta. Jos uskoisit ainakin minua. Sinulle poitsu minä en koskaan valehtele, enkä minä muutenkaan valehtele elämässäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti