Sitä, joka vanhoja muistelee...

Miten tulikin yks kaks muinainen etelänloma mieleeni lapsuuden ajalta. En muista vuosilukua tarkalleen. Olin silloin pikkupoika. Koska olen syntynyt 1968, sen täytyi olla silloin jotain 1970-72 nurkilla. Sitä myöhemmät tapahtumat olisivat olleet elävämmin mielessäni. 

Etelänloma tarkoitti silloin Kemijärveltä koskaan poistuneelle  pikkupojalle suurta elämystä. Pääsee pois Suomen suurimmasta kaupungista katsomaan landea. Siis Kemijärveltä pois etelään päin mihin tahansa kompassisuuntaan perinteisellä paperikartalla. Kuusamokin olisi ollut pikkupojalle etelä ja elämys, mutta sehän taitaakin olla enemmän kaakossa ja lähempänä itää noin "Stadista" katsottuna. 

En muista siitä lomasta paljoakaan muuta, kuin unohtumattoman kummelistartin. Meidän ensimmäisen mossen - siis auton käynnistysoperaatio. Heti startissa ratin äänimerkki jumittui päälle. Isä vainaa siinä kirvaili ("voi jeesuksen ristus") ja koitti hakata ja vääntää rattia. Kun sekään ei auttanut, alkoi vimmattu ratin purkaminen. Loppujen lopuksi rattia ei enää ollut, törrötti vain keppi ja en muista millä taikatempulla isä sai äänimerkin hiljennettyä. Meitä lapsia nauratti, vaikka isä ja äiti olivat kauhuissaan.

Mosse (Moscowitch) on siis auto. Vieläpä Neuvostoliittolainen ihme, automobiili jolla pitäisi taittaa matkaa luotettavasti - niin sanoivat. Muotoilu oli sellainen sen ajan pyöreä, eikä ihan niin ergonominen. Painava metalliläjä. Siinä oli vain epäonnistuneesti kopioitu ja kasattu mahdollisimman paljon rautaa neljän pyörän varaan. Jollain kummallisella, mutta yksinkertaisella neuvostoliittolaisella systeemillä idän ihme oli saatu käynnistymään. Huomaa, yksinkertainen ei tässä tapauksessa tarkoita helppoa ja toimivaa, niinkuin maalaisjärki kehottaisi. Neuvostoliittolainen ihme teki tenkkapoot jo alkumetreillä. Kun pitäisi jollain konstilla vielä tankata, eikä oltu päästy vielä kotia kauemmas.

Itse ajomatkaa en muista, koska luultavasti pikkupoika nukkui, sen minkä pystyi siinä kyydissä koko matkan ajan. En edes muista oliko kohde Evijärvi, vai Lappajärvi. Mutta muistan perillä yhden tytön, joka kanssa leikimme. En muista hänen nimeään muuta, kuin että hänen etunimensä ensimmäinen kirjain taisi olla T. Minä olin niin ihastunut häneen silloin jo ensisekunneilla. Kaksoisveljeni yritti ängetä osingoille, mutta me molemmat tyrkättiin hänet takavasemmalle.

Koko loman tarkoitus ei ollutkaan loma, vaan hautajaisiin meno. Isäni äiti, eli sinun isomummisi kuoli silloin. Muistan kirkossa käynnin vielä ja ihmettelin miksi tuo nainen tuossa makaa arkussa. Onko hän pyhimys, jota kaikki palvoo. Paljoaa muuta en siitä "lomasta" muista. En tiedä onko se siunaus, vai kirous, vai ei mitään sen kummempaa. Ehkä ei mitään, mutta jokin oli kuitenkin pikkupojalle jäänyt takaraivoon, kun tänne kirjoittelen. Paluumatkasta en muista mitään. Palattuamme kotiin Kemijärvelle, ei olleet ajat paljoaa nykyaikaistuneet. Ensimmäisestä "jeesuksen ristuksesta" tuli siirtymän toiseen, mutta uudempaan "ristukseen". Arvaa automerkki? Oikein arvanneiden  hyväperseisten naisten kesken tarjoan kuumat kahvit kotonani.

No, huumoria saa aina olla. Tässä tämänkertainen wanhojen ajatusteni muistelo näin sähköisessä muodossa.

Tiedostamisen julma karuus

Miksi ihminen ei olisi syntynyt yhtä tyhmäksi, kuin eläimet? Mikä tekee meistä viisaampia, vai onko se pelkkä illuusio? Vai onko niin, että nämä tyhmät eläimet ovatkin meitä älykkäämpiä - mutta me olemme itse vain alempaa astetta tyhmempiä, ettemme tajua sitä? Jos katsotaan rakkautta ja uskollisuutta voiko parempaa ystävää saada, kuin esimerkiksi koira. Hän suojelee sinua oman henkensä uhalla ja on valmis menemään Tuonelan alttarille sinun tähtesi. Eläimet elää aina hetkessä. Ihminen tiedostaa tulevaisuuden ja käyttäytyy joskus erheellisesti sen mukaan. Eläin ei osaa katua tekemisiään, vaikka me niin luulemmekin. Ihmisillä on se tiedostamisen karu ominaisuus, mutta meidän pitäisi oppia siitä jotain tulevaisuutta varten. Tieto lisää tuskaa, mutta sen pitäisi opastaa meitä myös vastuuta toisista elämän muodoista ja niiden suojelemisesta. Niin viisaita me ihmiset emme vielä ole. Universumissa on lukemattomia meitä teknisesti kehittyneempiä elämän muotoja. Mutta onko se kehittynyt liiaksi niin tyhmäksi, että tulee tänne hakemaan sitä viisaampaa alkuperää? Kun oma on jo tuhottu pois? Ihmiskunta on aina ollut valloituksenhaluinen. Me emme saisi olla sitä. Universumi on luotu ainutkertaiseksi, vaikka energia ei koskaan häviäkään. Emme saisi lähteä valloittamaan maailmaa. Sieltä voisi tulla vastaan teknisesti kehittyneempi sivilisaatio, mutta jolla olisi pahat aikeet. Pidettäisiin oma teknologiamme vain meidän tiedossamme ja kehitettäisiin oma asuinympäristömme vain meidän hyväksi. Minulla tulee mieleen kävely, maailman katsominen, matkailu. Mutta on aina mukava tulla takaisin turvalliseen kotiin. En halua, että kukaan toispuoleinen tulee sotkemaan tätä ihanuutta.

Elämän karua todellisuutta

Elämä ja olemassaolo on aina jonkun toisen elämän menettämistä. Buddha, Siddhartha Gautama sanoi joskus: Ilman yhtä ei voi olla toista. Tämä pätee köyden jatkamiseen toisesta päästä. Uuden elämän jatkaminen on köyden leikkaamista toisesta päästä. Vaikka maapallon ihmiskunta kasvaakin lukuaan, se on jostain toisesta pois. Universumiin on alkuajoista lähtien luotu se energia, se mikä se on. Mistään ei tule lisää, eikä mikään koskaan katoa, vaikka tietämämme kaikkeus loppuukin joskus. Olisi hirvittävää tietää elävänsä uskontojen julistamaa iänkaikkista elämää ikuisessa pimeydessä. Koska niin lopulta käy. Universumista tulee iänkaikkinen kylmä ja pimeä.

Pikkuinen aasinsilta oli tuohon alun johdantoon ja muutamaan loppusanaan. Olen jo nyt pari vuotta lopettanut punaisen lihan syönnin. En vielä kaikesta ole voinut luopua, mutta suuntaus on hyvä. Lihaa syödessäni ajattelen, että se jokin raukka antoi henkensä, jotta minä voisin saada energiaa oman köyteni jatkamiselle. Me olemme kaikki liian itsekkäitä ja oman edun tavoittelijoita. Tuossa mielessä Buddha halusi kärsiä. Haluan lopettaa tämän kirjoitukseni kauniisiin sanoihini: "Poikani, Isä rakastaa sinua"

Ajatusten puroa

Hei poika taas. En tiennyt elämäni suurimmista iloista, kunnes sinä putkahdit maailmaani. Koin, että olin jo saavuttanut kaiken onnellisuuden tässä omassa maailmassani. Sitten sinä tulit ja sekoitit pakan. Pokeripöytä meni ylösalaisin ja kortit sekaisin. Minä olin se ottava osapuoli pokeripöydässä. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli minulle ylhäältä annettu taivaanlahja. Minulla on nyt jotain omaa ja parempaa, kuin kuningasvärisuora. Elämänkaari on sellainen, että on alku ja on loppu. Kaikki rakastaa aina sitä alkua, mutta viikatemiehen korjatessa satoaan, elämä ei olekaan aina niin hyvää. Poikani, sinä kasvat aikuiseksi pikkuhiljaa. Sinulla tulee oma elämänkaaresi ja unohdat minut, niinkuin minäkin olen unohtanut omat esi-isäni. Se tekee minut yhtäaikaa sekä onnelliseksi, että surulliseksi. Toivon, että menestyt tässä ankarassa elämässä. Ei haittaa, vaikka menestystä tulisikaan, olen aina luonasi heikoilla hetkilläsi. Haluaisin pysähtyä siihen hetkeen, jolloin olit pikkupoika ja istuit polvellani ja höpötit niitä näitä. Mutta en voi hallita aikaa. Sitäpaitsi sinä tulet aina olemaan isän pikkupika, vaikka kasvaisit satametriseksi.

Ajankohtaista pläjäystä

Hei poikani. Sinulla alkaa kohta kesäloma. Voi, kunpa pääsisin pian taas katsomaan sinua. Minun pitää nyt kesällä miettiä jokin aika, jolloin sinullakin olisi sopiva aika nähdä. Voisimme oikeastaan kahdestaan keskustella siitä puhelimitse heti kesälomien alettua kesäkuussa. En ole luonasi yötä, vaan näkisimme pelkästään päiväsaikaan ja tulisin takaisin Turkuun samana päivänä. Veisin sinut pizzalle, hampurilaiselle tai jotain sinne päin. Pääasia, että nähdään. Olen laittanut sinun pankkitilillesi joka kuukausi hieman rahaa. Tipuin nyt taas jälleen Kelan peruspäivärahalle ja pitää laittaa kaikki tilisiirrot nyt joksikin aikaa jäähylle. Olen omistakin ylimääräisistä palveluista ja jutuista luopunut. Olen jonkin aikaa sitten suunnitellut vähän sellaista tekemistä, josta voisi tulevaisuudessa olla jotain rahallista hyötyä. Sitten taas saisit sinäkin oman osasi siitä.

Muuten elämä täällä rullaa, niinkuin tähänkin asti. Harjoittelen kitaransoittoa, käyn uimassa ja kävelemässä. En jaksa panostaa enää ohjelmointiharrastukseen. Kotona ohjelmointia harrastamalla ei pääse koskaan tienaamaan, eikä alan töihin. Olen päättänyt, että teen elämästäni mahdollisimman helppoa, mikä tarkoittaa ei stressiä millään elämän osa-alueella mukaanlukien työnhaku. Minä olen jo 52 vuotias ja kylmä fakta on, että minua ei mikään firma ota enää töihin. Suomessa on rasismia, nimittäin ikärasismia.