Sinun mummisi

Paljon on mahtunut tähän kuluneen ja varsinkin viime vuoteen. Ei oikeastaan montaa asiaa ole, mutta sitäkin suurempia. Menetin oman äitini, eli siis sinun mummisi Tammikuun 14. päivä tänä vuonna. En voinut mennä hänen hautajaisiinsa, koska minulla ei ole rahaa matkustaa sinne pohjoiseen. Olin yksin kotona. Kemijärvi on vaan niin pirun kaukana täältä katsoen. Suomi on pitkä maa. Jonain päivänä käymme yhdessä siellä haudalla katsomassa ukkiasi ja mummiasi, vierekkäin kun nyt ovat. Sinun olisi myös hyvä tietää myös minun isäni ja äitini, koska samaa sukuahan me olemme. Äitisi on opettanut ja tutustuttanut vain äitisi suvun sinulle. Et tiedä minusta ja suvustani mitään. Mutta minä haluaisin, että tietäisit myös minun ja Millaskankaan sukuni juuret. Olethan sinäkin samaa Millaskangasta minun kanssani. Samaa lihaa ja verta.

Kun oma isäni menehtyi vuonna 1991, minä olin silloin tosi surullinen ja itkin paljon. Se oli minun ensimmäinen todellinen menetykseni tässä elämässä. Vaikka hän ei ollutkaan niin läheinen ja läsnä, mutta hän oli minun isäni. Joskus nuoruudessani kysyin isältäni hänen omista sukujuuristaan. Koska ne koskettavat myös minua ja sinua. Me olimme aina vierailleet vain siellä pohjoisessa Lapissa, Tepsan kylässä ja Rovanperässä. Yhden kerran kävimme isäni kotiseudulla Lappajärvellä, mutta olin silloin niin nuori poika, etten muista siitä ajasta paljoakaan. Ne olivat isäni äidin, eli mummini hautajaiset. Isäni kertoi hieman omasta taustastaan. Olin silloin niin nuori poika, etten muista kaikkea mitä hän kertoi. Mutta minua kiinnosti tietää. Olen sittemmin ollut yhteydessä isäni sukulaisiin Facebookin kautta. Mutta laitoin sen sosiaalisen median jo pois. Ei se ole enää kovinkaan hyvä ja mielenkiintoinen juttu. Riitelyä täynnä eri ihmisten kesken ja oman tärkeän statuksensa esille laittamista. Laitoin pois myös Google+, Twitter ja muut roska tilit samoin perustein. Ei niistä ole mitään iloa minulle. Käytän tällä hetkellä ainoastaan Instagram tiliä, johon olen laittanut hieman omia valokuviani. Siellä ei ole turhaa paskan jauhantaa, vain kuvia. Riittävän yksinkertainen minulle.

En osannut enää itkeä äitini menetystä, koska olen itse menettänyt elämässäni jo kaikista tärkeimmän eli sinut. Ei mitään suurempaa voi olla. Siis tarkoitan tällä sitä, että en tiedä miten näkisin sinut jatkossa. Ei minua oikeasti kiinnostanut lähteä edes hautajaisiin. Sinä ja minä, me ei tunneta toisiamme riittävän hyvin ja siitä minä olen surullinen. Niin kuin isän ja pojan kuuluisi tuntea toisiaan. Siinä mielessä olen sinut jo menettänyt, koska alku meillä näytti lupaavalta, mutta sitten en enää saanutkaan nähdä sinua. Joten kaikkien muiden sukulaisteni edesottamukset ei merkitse minulle mitään. En vain tunne mitään heidän kohdallaan. Mutta sinua ajattelen aina.

Okay, lopettelen tämän postaukseni nyt. En ole kauhean hyvä kirjoittamaan pitkiä tarinoita. Mutta ne tulevat ainakin sydämestäni.

Kirjoitan taas

On pitkä aika siitä viimeksi, kun kirjoitin aktiivisemmin tänne blogiin. Luulin, että minun ei tarvitsisi enää murehtia näkemisesi suhteen. Luulin, että näen sinut aina. Mutta kaikki ei aina ole, siltä miltä ne näyttävät. Tilanteet voivat näköjään muuttua nopeastikin ja paljon. Sinä olet minun ikioma poikani, enkä aio ikinä unohtaa sinua. Siksi nämä kirjoitukset ovat olemassa. Toivottavasti voit lukea näitä jonain päivänä. Saisit vähän kiinni siitä, kuka minä olen ja miksi kirjoitan sinulle. Jotenkin minun on purettava ajatuksiani ja tunteitani. Jos näkisin sinua aina, niin halaisin ja rutistaisin sinua kunnolla, niinkuin rakastava isä tekisi. En ole saanut nähdä sinua, koska äitisi ei päästä minua luoksesi. En voi väkisin tulla sinne. En halua rikkoa lakia, vaikka minulla onkin tapaamisoikeus. Jos rikkoisin sitä, niin sen jälkeen minulla ei olisi edes sitä mahdollisuutta nähdä sinua. Jokaisen oma koti on pyhä paikka. Ei sinne noin vain marssita. Odotan, että kasvat vähän vanhemmaksi, jolloin voisimme sopia tapaamisesta meidän kahden kesken, jos vain haluaisit. Sinun ehdoillasi tietysti haluan edetä, mutta tulen myös pönkittämään tapaamista. En minä vastuuta sinulle yksin jätä. Minulla se on suurin vastuu ja aion sen myös kantaa.

Menetin sinut rakas poikani

Enemmän olen surullinen, mitä vihainen. Puolestasi. Tulen vielä enemmän surulliseksi, kun kuvittelen sinut siellä yksin tuntemattomien ihmisten joukossa. Et tunne siellä ketään. Yritin ottaa sinut tänne Turkuun muutamaksi päiväksi kun olimme tavanneet muutaman kerran. Menit silloin niin paniikkiin, etten raaskinut tehdä enempää vahinkoa tunteillesi. En ottanut sinua silloin Turkuun. Katsoin, kuinka ujostelit, mutta toisaalta rakastit ja tiesit että olen isäsi. En halunnut tuottaa sinulle surua. Annoin olla sinun Helsingissä äitisi luona. Itkit sylissäni ja lohdutin sinua minkä parhaaksi voin. Kaikki meni sitten lopulta hyvin. Vaikka sinulla onkin sukulaisia Keniassa, et tunne sieltä ketään, etkä ole koskaan tavannut niitä ihmisiä siellä. Mikä ihmeen "Darth Vader" se suomalainen isä oikein on, ettei hänelle voinut poikaa tuoda? Olisin ollut vain 160 kilometrin päässä. Mutta että oman lapsen piti viedä toiselle puolen maapalloa ennemmin, kuin oman isän luokse. Minulla ei ole edes rikosrekisteriäkään, eikä minkään valtakunnan päätöstä siitä, miksi en saisi nähdä sinua. Ylinopeussakko on joskus 90- luvulla tullut ansaittua. Olin silloin nuori poika. Äitisi vei sinut Keniaan, enkä tiennyt siitä mitään etukäteen. Yritin olla yhteydessä äitiisi viime tapaamisemme jälkeen ja monta kertaa. En saanut yhteyttä häneen millään tavalla. Yritin soittaa ja viestitellä kaikilla mahdollisilla tavoilla. Minulla on kuitenkin lainvoimainen tiedonsaantioikeus. Sain sitten viestin äidiltäsi, että asut nyt Keniassa. En tiedä mitä tekisin ja miten olisin. Tuntuu, että maailmani romahti sillä hetkellä. En nyt tiedä miten jatkaa tästä eteenpäin. Olen aikaisemmin laittanut paljon kuviasi meistä tänne silloin, kun blogini oli vielä julkinen. Mutta otin valtaosan pois, koska äitisi yhkasi oikeustoimilla pelkästään sen takia, koska ei tykännyt tästä blogistani. Siis tästä blogisivustani. Tietysti ne saatanan viherkommunistit myötäilevät aina äitiä. En silloin halunnut riidellä enempää, joten laitoin blogini yksityiseksi.

Sydämeni heikkoudesta

Sain vakavan sydäninfarktin Joulukuun 18. päivä 2015 noin kello 5 aamulla. Olin jo herännyt ja aikeissa keittää aamukahvit. Sitten alkoi rinnassa todella tuskainen tunne. Ensin ajattelin, että onpa vittumaisen kova närästys. Kun oli niin kova, eikä hellittänyt, soitin hätäkeskukseen. Ensin siellä tenttasivat ja kysyivät muutaman kysymyksen. Kun kuuntelivat ähkyttelyäni ja puhettani, sitten sanoivat, että laitetaan auto tulemaan pika pikaa ja jaksa odottaa. Hikiä pukkasi koko ajan ja kovaa. Ei sen takia, että olisi ollut kuuma. Tuskanhiki. Ja alkoi paleltaa, koska olin joka puolelta aivan märkä. Ambulanssi saapui noin vartissa. Kävelin itse alas heitä odottamaan ja kun saapuivat ottivat heti autoon. Kun näkivät tilanteeni, sitten autoon ja väkisin syötettiin erilaisia tabletteja, nitroja, kipulääkkeitä ynnä muita juttuja. Ottivat autossa heti sydänfilmin ja kun saivat tulokset, laittoivat välittömästi tiputukseen ja syöttivät taas erilaisia lääkkeitä sekä jauheena, että pillereinä. Kuiviltaan piti kaikki niellä. Ja samantien soitto TYKS:aan, jotta voisivat olla siellä heti valmiina operoimaan. Täältä matkan varrelta, Runosmäeltä, otettiin operoiva lääkäri mukaan joka hoiti itse operaation sairaalassa. Sairaalassa tilanne kävi nopeasti. Minut vietiin heti autosta leikkauspöydälle. Ambulanssin ja sairaalan pöydät, sängyt ja rullat ovat kaikki yhteensopivia keskenään. Kaikki kävi saumattomasti. Ne on suunniteltu toimimaan yhteen. Ei siinä paljoa tuntenut eri asteisiiin menoa. Yks kaks vain huomasin, että se ambulanssissa tullut lääkäri alkoi heti töihin. Ranne vetäistiin kylmästi auki ja vaijeri käden suonen kautta sydämeen. Vaikka puudutus annettiinkin ranteeseen, karjaisu pääsi kun suoni aukaistiin. Mutta se oli aika pientä kipua rintakipuun verrattuna. Siinä ei sääliä tunneta. Onneksi laitettiin kuitenkin näkösuoja käden ympärille, etten näe mitä tapahtuu. Tämä lääkäri herätettiin vissiin melko varhain töihin. Ei ambulanssissa hääräämiseen mennyt paljoa aikaa, mutta minusta se tuntui silti ikuisuudelta. Kaikki kävi, niinkuin elokuvissa. Pillit ja valot huusi kovaa, kun ajettiin. Minulta on jälkeenpäin kysytty, pelottiko minua. Ei pelottanut. Vitutti koko kipu ja tuska. Olin rauhallinen ja hiljainen ja vastailin vain hoitajien kysymyksiin. Siinä vaiheessa olin jo antautunut ottamaan kaikenlaisen ratkaisun vastaan, kunhan tuska vain hellittäisi. Aivan sama, mikä se ratkaisu sitten olisi. Ei siinä tilanteessa pysty ajattelemaan filosofisesti, pohtimaan mennyttä ja tulevaa. Sitä elää vain siinä hetkessä missä on. Ei siinä edes halua ajatella muuta. Vitutti, kuin pientä oravaa se vähän väliä poskille läpsiminen, siinä oli se sen hetkinen todellisuus. Halusin vain vähän levähtää, muttei annettu sitä vähääkään. Olisivat olleet edes hiljaa vähän aikaa, mutta ei. Olin mielestäni koko ajan tajuissani ja tiesin mitä ympärillä tapahtuu. Vaikka tämä fyysinen koettelemus kestikin sen vaivaisen aamupäivän, jätti se minulle ikuisen muiston siitä miten omaa kehoaan on syytä vaalia koko elämän ajan. Oman mielen vaaliminen onkin sitten kokonaan toinen juttu. Siihen vaikuttaa ulkoiset tekijät eniten. Ei se mustahuppupäinen viikatemies koskaan ilmoita vierailustaan etukäteen. Syntyminen ja kuoleminen on osa elämän elinkaarta. Mutta ulkoisille tekijöille ja perintötekijöille ei koskaan mahda mitään. Juttelin lääkärin kanssa myös urheilu harrastuksestani eli uimisesta. Hän oli yhtä mieltä siitä, että se parantaa veren hapenottokykyä rajusti. Vähemmällä hapen saannilla pärjää silloin pidemmälle, kun elimistö on siihen jo etukäteen valmiiksi tottunut. Hieman myöhään vain aloitin tuon harrastuksen. Suonitukos tulee pitkän ajan kuluessa, eikä siitä tiedä mitään etukäteen, ennenkuin on liian myöhäistä. Ei minun ruokavaliossani ole ollut mikään pielessä. Lääkäri sanoi näin, kun katsoi veriarvojani. Ne olivat hyvät, kaikki arvot sokeriarvoja myöten. Ei tietoakaan diabeteksesta ja mistään sen esiasteesta. Tutkimusten jälkeen keskusteltiin muista seikoista, kuten verenpaineestani ja muista huolistani. Jos mieli voi huonosti, sydän voi huonosti. Ihminen voi kuolla ikävään. Ei se ole pelkkä sanonta. Minulla on todettu krooninen sepelvaltimotauti ja rasva-aineen vaihdunnan häiriö. Sepelvaltimotauti ei parane koskaan. Siihen ei ole parannuskeinoa. Lisäksi sydämeeni on jäänyt pysyvät vauriot. Sydänlihas ei toimi enää täysillä. Se oli hapettomassa tilassa liian kauan. Mutta näillä eväillä nyt menen ja taaperran eteenpäin. Tulen saamaan Kela:sta maksimaalisen korvauksen, joka vähän hyvittää tulevat lääkeostokseni. En tietenkään mitään saa ilmaiseksi, mutta kallistahan se on kuitenkin, koska aina joutuu ostamaan läpi vuoden.

En minä sinua koskaan unohda. Elämässä sattuu ja tapahtuu, halusi tai ei. Tapahtumat elävät omaa itsenäistä elämäänsä, ohjata voi hieman johonkin suuntaan. Jokainen meistä saa synnyinlahjaksi sellaiset geenit mitä saa. Sille ei vain voi mitään. Minäkin olen omat geenini saanut isältäni, äidiltäni ja heidän isiltään ja äideiltään. Ei ketään voi syyttää mistään, enkä halua alkaa siihen saivarteluun. Elämä on aina niinkuin se on. Kuntoilemalla voi aina pidentää sitä omaa elämäänsä ja niin olen nyt tehnytkin. Nobody lives forever. Kaiken tämän koettelemuksen jälkeen minua surettaa äitisi reaktio koko tilanteeseen. Mitä tahansa koettelemuksia hänen elämässään tapahtuukin, hän syyttää siitä aina minua. Ja käyttää sinua välikappaleena, aseena minua vastaan. Mitä korjauksia minä voisin tehdä? Halusin eilen tietää mitä sinulle kuuluu. Kerroin äidillesi tekstiviestillä, että sain kohtauksen. En edes odottanut mitään vastausta, kun meidän kommunikointimme ei ole oikein ikinä toiminut kunnolla. En ole koskaan saanut mitään myönnytyksiä tai palveluksia äidiltäsi. Ei hän ole tehnyt hyväkseni mitään, enkä ole koskaan edes pyytänytkään häneltä mitään muuta kuin vain saada nähdä sinua. Ei sinun näkemisesi ole mikään palvelus keneltäkään. Se on sinun perusoikeutesi, joka on kirjattu Suomen perustuslakiin. Mutta kun olet vielä niin nuori pojan alku, et voi itse puolustaa tuota perusoikeuttasi. Jonkun täytyy tehdä se puolestasi ja minä olen ainoa, joka sen haluaa tehdä. Matkakustannukset lapsen tapaamista varten pitäisi mennä puoliksi vanhempien kesken. Näin tämä asia on Suomessa, eikä muuksi muutu, vaikka toinen vanhempi tulisi mistä päin maailmankolkkaa tahansa. Tästäkin saan aina taistella. Olen myös miettinyt mitä minä olisin voinut tehdä toisin. Alussa nyt vain menin hölmöyksissäni ehdottamaan aborttia. Nyt, kun tiedän millaista on saada oma lapsi, en sellaista ikinä ehdottaisi. Välitän sinusta kaikista eniten koko maailmassa ja haluan aina parastasi. Haluaisin nähdä sinua joka päivä, mutta nyt tuli vain taas uusi ongelma kohdalleni. Tämä koko vuosi on vähän riskialtis terveyteni kannalta. Minun pitää odottaa ja syödä lääkkeitä, että nuo vieraat esineet sydämessäni kasvavat osaksi minua. Jos otan sinut nyt tänne Turkuun niin mitä jos saan uuden sydäninfarktin, kun olet luonani? Toinen infarkti on aina vakavampi, mitä ensimmäinen, koska keho rakentaa itse padon valtimoon siihen pallolaajennuksen kohdalle. Se on luontainen suojamekanismi jokaisessa meissä. Sen takia syön näitä lääkkeitä, jotta tuo suojamekanismi vähän estyy. Yritän estää tulevan vahingon sinun vuoksesi. Mutta nämä lääkkeet eivät anna kuitenkaan aivan täydellistä suojaa. Siksi olen huolissani. Jos niin huonosti käy, että saan uuden kohtauksen, silloin jäisit täällä yksin. Se huolettaa minua kaikista eniten. Sitä minä oikeasti pelkään kaikista eniten tällä hetkellä. Ajattelen aina sinun parastasi. En minä muuten välittäisi mitä minulle muuten tapahtuu, mutta minullahan on sinut ja haluan, että sinulla ei ole koskaan mitään hätää. En ikinä halua sinulle pienimpiäkään vaikeuksia.

Hyvää Joulua poitsu

Tämä on ajoitettu postaus tässä kuussa. Olen ollut huonovointinen viime päivinä ja tämän kuun alussa. Olen laittanut sinulle lahjapaketin tulemaan postissa. Paketissa on kaksi lahjaa ja kortit mukana. Sen olen ainakin huomannut, että tykkäät paljon autoista ja varsinkin siitä junaradasta, jonka ostin sinulle ensimmäisellä tapaamisella. Olisi mukavaa ja minunkin oloani helpottaisi paljon, jos tietäisin miten sinulla menee. Kun olimme kahdestaan kävelyllä siellä Helsingissä, sinulla oli sellainen oma mielekäs pikkuauto kädessäsi. Se oli niin ihanaa, kun kävelimme kahdestaan. Halusit silloin lähteä kanssani kävelylle ja jättää leikkikentän taakse. Kunpa tuollaisia hetkiä tulisi jatkossakin lisää. No varmasti tulee ja odotan niitä aina innolla. Kävin taas siellä Helsingissä pyörähtämässä marraskuussa. Valitettavasti en päässyt sinua tapaamaan, kun en tiedä miten se nyt onnistuu. Tapasin siellä yhden naispuoleisen tuttuni. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran jo paljon ennen syntymääsi. Silloinkin siellä Helsingissä. Yritän pitää hyviä suhteita hänen kanssaan. Hän on kuitenkin ihan mukava ja ystävällinen nainen ja hänellä on myös lapsia. Tyttö ja poika. Tyttö on saman ikäinen, kuin sinäkin eli nyt 3 vuotta. Hän on syntynytkin vielä syyskuussa, niinkuin sinäkin. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka pääsisin muuttamaan hänen luokseen Helsinkiin, tai ainakin olemaan siellä kerralla pidempään, kuin yhden päivän. Silloin me voisimme nähdä enemmän ja pidempään joka kerralla. Tuon marraskuun reissun olin siellä yhden iltapäivän ja kiertelimme ystäväni kanssa kaupungilla ja ostoskeskuksissa. Hän toimi ikäänkuin matkaoppaanani siellä. Tulin sitten takaisin Turkuun jo samana iltana. Toivottavasti sinulla on hauskaa tänäkin Jouluna ja mikseipä olisi. Kyllä minä täällä pärjään, kunhan tiedän, että sinulla on kaikki hyvin.