Tänään mietiskelin taas auringonpaisteessa sinua ja minua, meitä joskus yhdessä. Ihminen tottuu aina vallitseviin olosuhteisiin. Tuleva on aina se mikä pelottaa. Minua pelottaa se, etten näe sinua.
Alkaa myös olemaan kesän viimeisiä hetkiä käydä vesipuistossa. Sitten voi taas keskittyä johonkin muuhun. Tunnen olevani niin yksin ilman sinua. Oma poika on maailman tärkein asia. Aluksi oli enemmän riitaa äitisi kanssa, mutta minun ei tarvinnutkaan sitten lähteä käräjäoikeuteen sopimaan elatusmaksuista ja tapaamisoideudesta. Mutta minun oli pakko antaa periksi rahakysymyksissä ja sinun huoltajuudesta. Käräjäoikeuden istunnossa minulle olisi tullut takkiin jokatapauksessa ja enkä minä muuten voisi sinua nähdä. Onhan se nyt parempi, että raha menee sinulle, eikä käräjäoikeuden kuluihin. Siis toivottavasti sinulle. Mutta en silti tiedä kuka oikein voitti, en ainakaan minä ja tuskin sinäkään. Äitisi sai mitä halusi. Voiko sitä kenenkään voitoksi kutsua. Ei kait se ole kenellekään hyväksi riidellä loppuelämää. Et sinä halua, että äitisi vihoittelee minulle koko ajan. Tässä on kyse sinun ja minun asiasta ja meidän välisestä suhteesta. Meidän tilanteemme ei parantunut tällä tavalla yhtään. Jos puhutaan nyt pelkästään meidän tapaaamisoikeudesta, niin se on kyllä vahvistettu. Mutta äitisi vaatii kuusi ensimmäistä kertaa niin sanottua tuettua tapaamista. Jos se edes toteutuu. Helsingissä on esimerkiksi Pienperheyhdistys Ry, jossa voisimme tavata ne ensimmäiset kerrat. Koska tapaaminen on kerran kuukaudessa, tuolla pitäisi käydä puoli vuotta. Tuo maksaisi minulle joka kerta 75 euroa tunti. Kolmen tunnin tapaaminen maksaisi minulle siis 225 euroa. Mistä ihmeestä minä tuon verran ylimääräistä saan joka kuukausi? Jos lakkaan syömästä kokonaan, enkä maksa puhelinlaskuakaan, niin kuukauden eläisin, mutta pääsisin luoksesi ainakin sen yhden kerran elämässäni. Ei se nyt aivan näinkään homma voi toimia. Haluan nähdä sinut, vaikka joka päivä, jos se olisi minusta kiinni. Käyn toki sosiaalitoimistossa kysymässä asiasta, josko sieltä saisi avustusta. Jos minun pitää jälkikäteen anoa tuo raha, niin ongelmissa ollaan. Raha pitäisi saada etukäteen, ellei sitten Pienperheyhdistys anna luottoa. Odottelen vielä postista paperiversiota käräjäoikeuden kirjallisesta päätöksestä, jotta minulla olisi se esittää sosiaalitoimistossa. Minulla on silti pieni pelko siitä, että asioiminen tuolla luukulla on ajanhukkaa, koska he ovat siellä töissä pelkästään itseään varten. Pakko kuitenkin yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti