Poikani. Olen kirjoitellut viime aikoina hieman vähemmän. Ei johdu sinusta, eikä minusta. Minulla ei nyt vain ole kovin paljon uutta kerrottavaa. Elän edelleen yksin täällä Turun vuokrayksiössä, eikä täällä hirveästi ole aktiviteettia. Tykkään kyllä asua Turussa. Ja sinua tietenkin ajattelen joka päivä. Koitin soittaa äidillesi. Hän ei vastannut ja kyselin sitten tekstiviestillä, mitä sinulle kuuluu. Kerroin myöskin, että ikävöin sinua aivan hirveästi. Hän vastasi lyhyesti että ok. Kohta kaksi vuotta kulunut, enkä ole sinua vielä saanut tavata. Miksi ihminen vihaa toista niin paljon, ettei anna tavata omaa lastaan? En tiedä. Oliko tuo viha jo ennestään olemassa? Jos oli, niin ok, vika on silloin äidissä. Jos ei, niin vika on jossain muualla, minulle tuntemattomassa seikassa. En minä äitiäsi ole koskaan vihannut. Jos olen tehnyt joskus jotain väärää, joku voisi kertoa sen minulle. Silloin voisin tutkia itseäni. Itse en nyt tiedosta tehneeni koskaan mitään väärää. Jos joku minulle kertoisi, oppisin ja tekisin asiat sitten paremmin. Mutta ei sekään tietenkään käy. Ei ole tahoa, joka pystyisi minulle sen selittämään. Äidiltäsi ei saa mitään vastausta.
Lakimiehenikin soitti pitkästä aikaa ja kysyi aikataulusta, jolloin voisin tavata äitisi sovittelun merkeissä. Aikataulu olisi joskus elokuussa. Nykyään tuo sovittelu on pakollista. Ei voi enää mennä suoraan käräjäoikeuteen selvittämään asioita. Onneksi näin. Kunpa näkisin myös sinut silloin sovittelutilaisuudessa. Minua ihan jännittää sinun näkemisesi. Minua ei hirveästi jaksa kiinnostaa rahat ja takautuvat elatusmaksut. Ne sitten ovat mitä ovat. Tai siinä mielessä kyllä kiinnostaa, että ne rahat ovat toivottavasti sitten sinua varten. Samassa istunnossa pitäisi sitten myöskin käsitellä huolto- ja tapaamisasioita. Nuo asiat ovat minulle ne kaikista tärkeimmät. Olisi ihana tavata sinut vihdoin ja viimein. Olet minun pikkuinen peilikuvani. Toivottavasti tapaaminen järjestyy ja äitisi ottaa sinut silloin mukaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti