Miten tästä eteenpäin?

Eräänlainen taistelu on nyt ohitse. Nyt pitäisi taas katsoa jotenkin tulevaisuuteen. En tietenkään aio luovuttaa sinun suhteesi. En laita hanskoja tiskiin. Minäkin luulin käräjäoikeuden päätöksen jälkeen, että nyt kaikki asiat muuttuisivat parempaan suuntaan. No, eivätpä tietenkään muuttuneet. Turha oli sekin toive. Lopputulos oli vain se, että maksan elatusmaksut takautuvasti. Ulosottovirasto voi viimekädessä ulosmitata minulta tuon kaiken rahan pois. Tapaamisoikeuden tottakai sain, mutta arvatkaapa kuka sen oikeuden perään katsoo. Aivan oikein, ei kukaan. Aivan turha toivoa parempaa ja muuta lapsen etua, kuten isän ja lapsen tapaamista. Voin tottakai tavata sinut, jos maksan ensin 75 euroa/tunti jollekin sosiaalitantalle, mutta sekin edellyttää ensin sitä, että äitisi antaa minun tavata sinut. Otin äitiisi yhteyttä tämän asian tiimoilta, eikä hän ole vielä vastannut minulle. Raha on se, mikä ratkaisee. Jos olisin rikas, saisin tavata sinut. Kun olen nyt köyhä, en saa tavata sinua. Oikeudet minulla toki on, mutta eivät ne ole äidin velvollisuuksia. Kun taas sen sijaan äitisi oikeudet ovat minun velvollisuuksiani.

Ei kenenkään pitäisi olla toiselle niin vihainen, ettei anna tavata omaa lastaan. Mikä saa ihmisen vihaamaan toista niin paljon? Pakko tässä on olla jotain muutakin, mitä en tiedä. En vihaa äitiäsi. Miten voisin, minullahan on sinut. Olkoonkin niin, että äitisi ei pidä minusta, sen hyväksyn. Mutta en sitä, että hän kostaa sinulle meidän huonot välimme. Sitä en voi ymmärtää ja hyväksyä. Olet minun aarteeni, enkä voisi tehdä kenellekään niin pahaa, etten antaisi nähdä äitiäsi.

En voisi laillisesti enää tehdä enempää, kuin mitä nyt olen jo tehnyt. Miten nyt sitten jatkan? Itse ainakin yritän ottaa aina yhteyttä äitiisi ja yrittää sopia tapaamisesi. Siis ainakin yritän. Väkisin en voi luoksesi tulla. Miten minä ainakin jatkan nyt on kirjoittaa sinulle ja toivoa, että jonain päivänä lukisit nämä kirjoitukseni. Näitä ei ainakaan voi kukaan ottaa minulta pois. Olet minun poikani ja paras kaverini. En minä silloin tiennyt miten mukavia ja ihania lapset ovat, ennen kuin sain sinut. Jonain päivänä kun opit lukemaan ja kirjoittamaan, meistä tulee molemmista parhaimmat kaverit.

Hyvää 2-vuotissyntymäpäivää rakas poikani

Täytät tänään jo kaksi vuotta, mutta olet edelleenkin minun oma pikkupoikani. Aika vierähtää nopeasti, silloin kun sen ei pitäisi. Jopa liiankin nopeasti. Ruskeat silmäsi ovat kuin aamun tähdet. Voisin katsoa niitä ikuisuuden. Minulla tulee aina lämmin mieli, kun katson silmiäsi. Voi kunpa voisin olla luonasi näin tärkeänä päivänä. Paljon onnea sinulle pienokaiseni. Ja alathan sinä olla jo iso poika. En vieläkään tiedä miten sinulla menee ja mitä sinulle kuuluu. Toivottavasti kaikki on hyvin ja saisin edes aina uusimpia valokuvia sinusta. Haluaisin olla luonasi, antaa sinulle suukkoja ja lahjoja, niin kuin isi voi vain tehdä. Minä laitan tilillesi rahaa heti, kun vain liikenee. Eihän se niin päivän päälle ole, koska saat ne jokatapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Mietin tässä samalla jokohan sinä olet käynyt päiväkodissa, tai onko sinulla siihen tarvetta, tai oletko esimerkiksi käynyt jo leikkitarhassa, tai muussa sen sellaisessa. Ja onko sinulla jo kavereita. Sinä olet ainakin isin paras kaveri. En tosin tiedä sitäkään, onko äitisi missään töissä. Kun en saa mitään tietoa, niin en saa.

Toiset isät ja äidit ovat avioliitossa. On myöskin avioeroja ja vanhempien eroja eri syistä. Mutta isä on isä, vaikka voissa paistaisi. Olet syntynyt avioliiton ulkopuolella, mutta et ole yhtään sen vähemmän arvoinen poika ja enkä minäkään ole yhtään sen huonompi isä. Eivät ihmiset ole sen parempia, taikka huonompia olivat he avioliitossa taikka eivät. Ei minulla ja äidilläsi ainakaan avioriitoja ole.

Hyvää syntymäpäivää vielä aarteeni. Olet minulle aina rakas.

Hei pienokaiseni

En ole kirjoittanut vähään aikaan, koska olen ollut kipeänä jo useamman päivän. Yläreidet, lantio ja javyötärönseutu ovat olleet todella kipeinä. Varmaan sen takia kuumekin sitten nousi. Jokin tuolla sisuskaluissa on tulehtunut. Käveleminenkin tuottaa vaikeuksia ja nukkumisestakaan ei ole tahtonut tulla oikein mitään. En tiedä miksi paikat ovat menneet näin kipeiksi. Kenties kova nukkuma-alusta, tai jotain. En minä allerginenkaan ole millekään, eikä ole laktoosi-intoleranssia, eikä keliakiaa, tai sen sellaista. Nyt on vointi ainakin hetkellisesti sen verran parempi, että jaksan kirjoittaa, tosin vuoteesta käsin.

Kohta on sinun 2-vuotissyntymäpäiväsi, etkä tiedä vielä minusta mitään. Se on niin ikävää, ainakin omasta mielestäni. Enkä minäkään saa ikinä tietää sinusta mitään, että mitä sinulle kuuluu. Sinä olet tietysti nyt onnellisen tietämätön meistä ja koko asiasta. Säästän hieman rahaa pienistä tuloistani ja siirrän tilillesi. Minulla on nyt kyllä tapaamisoikeus luoksesi, mutta en vieläkään tiedä miten se voisi toteutua, koska äitisi ei siihen suostu. Tuon voin päätellä siitä, että hän ei vastaa kyselyihini. Hän sitten minulta kyselee oman sukuni sairaushistoriaa. Uskomatonta. Eivät ne hänelle kuulu, eivätkä oikein minullekaan. Sen nyt ainakin voin varmuudella sanoa, että mitään perinnöllistä sairautta ei suvussani ole. Taitaa yksityisyydensuoja olla äidillesi tuntematon käsite.

Kirjoitan sinulle lisää, kunhan vointini tästä paranee.

Pientä jutuntynkää

Katsastin tänään autoni, Volvo V40 2002 1.8. Olin jo eilen vaihdattanut takajarrupalat, kun tiesin, että ne ovat huonossa kunnossa ja loppuunkuluneet. Menihän tuo katsastuksesta sitten läpi ja tekniikassa ei ollut huomauttamista. Mutta katsastusmies sanoi, että peräpäässä alhaalla on ruostetta aikalailla. Sanoi vielä senkin, että kyllä tuolla vielä sen 7 vuotta ajelee. Huh. Aina se on jokavuotinen jännittäminen meneekö läpi, vaiko ei. Nyt voi taas huristella sen yhden vuoden huoletta. Pääsisin nyt aina luoksesi, jos äitisi niin haluaisi. Ei tarvitsisi junalla tulla. Senkin kyllä tekisin, vaikkakin se tulisikin kalliimmaksi. Oma auto on kätevä siinä mielessä, että pääsisin luoksesi lyhyelläkin varoitusajalla. Ei tarvitsisi seurata mitään aikatauluja. Laitoin myös äidillesi tänään sähköpostia, että miten meidän tapaamisemme nyt sitten järjestetään. Hän vastasi tyhjällä sähköpostilla, ei siinä ollut mitään sisältöä, eikä hän ole vielä vastannut lisäkysymyksiini. Katson vielä miten asiat etenee, en luovu sinusta. Vaikka kasvaisit kuinka isoksi tahansa, olet silti aina minun oma pikkupoikani.

Yksi taistelu ohitse, mutta en tiedä kuka taistelun voitti

Tänään mietiskelin taas auringonpaisteessa sinua ja minua, meitä joskus yhdessä. Ihminen tottuu aina vallitseviin olosuhteisiin. Tuleva on aina se mikä pelottaa. Minua pelottaa se, etten näe sinua.

Alkaa myös olemaan kesän viimeisiä hetkiä käydä vesipuistossa. Sitten voi taas keskittyä johonkin muuhun. Tunnen olevani niin yksin ilman sinua. Oma poika on maailman tärkein asia. Aluksi oli enemmän riitaa äitisi kanssa, mutta minun ei tarvinnutkaan sitten lähteä käräjäoikeuteen sopimaan elatusmaksuista ja tapaamisoideudesta. Mutta minun oli pakko antaa periksi rahakysymyksissä ja sinun huoltajuudesta. Käräjäoikeuden istunnossa minulle olisi tullut takkiin jokatapauksessa ja enkä minä muuten voisi sinua nähdä. Onhan se nyt parempi, että raha menee sinulle, eikä käräjäoikeuden kuluihin. Siis toivottavasti sinulle. Mutta en silti tiedä kuka oikein voitti, en ainakaan minä ja tuskin sinäkään. Äitisi sai mitä halusi. Voiko sitä kenenkään voitoksi kutsua. Ei kait se ole kenellekään hyväksi riidellä loppuelämää. Et sinä halua, että äitisi vihoittelee minulle koko ajan. Tässä on kyse sinun ja minun asiasta ja meidän välisestä suhteesta. Meidän tilanteemme ei parantunut tällä tavalla yhtään. Jos puhutaan nyt pelkästään meidän tapaaamisoikeudesta, niin se on kyllä vahvistettu. Mutta äitisi vaatii kuusi ensimmäistä kertaa niin sanottua tuettua tapaamista. Jos se edes toteutuu. Helsingissä on esimerkiksi Pienperheyhdistys Ry, jossa voisimme tavata ne ensimmäiset kerrat. Koska tapaaminen on kerran kuukaudessa, tuolla pitäisi käydä puoli vuotta. Tuo maksaisi minulle joka kerta 75 euroa tunti. Kolmen tunnin tapaaminen maksaisi minulle siis 225 euroa. Mistä ihmeestä minä tuon verran ylimääräistä saan joka kuukausi? Jos lakkaan syömästä kokonaan, enkä maksa puhelinlaskuakaan, niin kuukauden eläisin, mutta pääsisin luoksesi ainakin sen yhden kerran elämässäni. Ei se nyt aivan näinkään homma voi toimia. Haluan nähdä sinut, vaikka joka päivä, jos se olisi minusta kiinni. Käyn toki sosiaalitoimistossa kysymässä asiasta, josko sieltä saisi avustusta. Jos minun pitää jälkikäteen anoa tuo raha, niin ongelmissa ollaan. Raha pitäisi saada etukäteen, ellei sitten Pienperheyhdistys anna luottoa. Odottelen vielä postista paperiversiota käräjäoikeuden kirjallisesta päätöksestä, jotta minulla olisi se esittää sosiaalitoimistossa. Minulla on silti pieni pelko siitä, että asioiminen tuolla luukulla on ajanhukkaa, koska he ovat siellä töissä pelkästään itseään varten. Pakko kuitenkin yrittää.