Amorphis Turun Logomossa 14.12.2023

Amorphis soittaa sellaista Melodic Death Metal tyyppistä musiikkia, johon olen ihastunut tässä tovin aikaa sitten. Suosikkibändini on Dark Tranquillity, mutta monia hyviä bändejä on useita Amorphis mukaan lukien.

Kuten aikaisemmin todettua kirjoituksissani, musiikkimakuni on hieman kehittynyt astetta raskaammaksi. Toki olen aina pitänyt raskaammasta heavy musiikista mutta sanotaanko, että focus on nyt siirtynyt enemmän tähän genreen. Serkkusi Jari tuli käymään Turussa ja hän tarjosi keikkalipun ja lounaan. Kiitokset Jarille hienosta päivästä ja illasta.

Jari saapui ennen puoltapäivää luokseni Runosmäkeen. Aloitimme päivän katsomalla elokuvan, minkä minä olen joskus ostanut Apple iCloud tililleni. Elokuvan jälkeen puolenpäivän aikaan lähdimme kaupungille lounaalle. Menimme ostoskeskus Hansaan ja siellä Deliberi ravintolaan. Olen ostarilla kulkiessani miettinyt, että olisipa joskus mukava käydä tuolla syömässä. Nyt siihen tarjoutui oiva tilaisuus.

Deliberi on todella viihtyisä ruokaravintola ja siellä on aina viinipullojakin saatavilla pöytään, jos viinistä tykkää. Jätimme sellaiset nyt väliin. Ruoka oli edullista ja todella hyvää. Aivan varmasti menen tuonne uudestaan syömään, vaikka yksin.

Keikka alkoi kello 20:00, mutta tietysti menimme jo hyvissä ajoin. Kaikki oli vähän toisenlaista, mitä joskus Nuijamiesten lavalla Yli-Kiimingissä käydessäni. En kyllä tanssia osaa, enkä tanssinutkaan. Se oli sellainen kalastusreissun oheiskäynti. Heavy keikalla ihmiset nauttivat musiikista ja esityksestä, eikä siellä ollut "tanssilavan" valtaajia "kyynärpäätaktiikkaa" käyttäen. Monesti puukkokin heiluu tanssilavoilla, mitä olen lehdestä voinut joskus lukea. Vanhat ukot kilpailee mursuista ja seinäruusuista ja riitahan siitä monesti syntyy. En ole koskaan aikaisemmin käynyt Logomossa ja Turussa on monia muitakin paikkoja, missä haluaisin käydä. Mutta kenties lähitulevaisuudessa ryhdistäydyn ja käyn.

Muisteloita vähän kauemmaksi taakse

Miehellä testosteronit hallitsee käyttäytymistä. Mies on, kuin villieläin aina saalistamassa uutta uhria. Ei ole väliä, oletko sitoutunut avioliittoon, eli et. Mies ei mahda testojen keitokselle mitään. Se ei ole tiedostettua käyttäytymistä, se hallitsee elämää, kunnes testojen tuotanto loppuu. Ja sitä on turha kontrolloida täysin. Ei siitä miestä saa syyttää, vaan evoluutiota. Ilman mieshormoneja, meitä ei olisi. Evoluutio on tehnyt kaikki maskuliinisen perinnön omaavat saalistajiksi hautaan asti. Ei naimisiinmeno muuta geeniperimää, mutta vähän voi kontrolloida menoa. Kaikki vietti on aina siellä takaraivossa, halusi vaimo, eli ei.

Kaikenmaailman feministilänkyttäjät vaahtoaa tietenkin vain miesten oppimisesta suhteessa. Naisen ei tarvitse oppia mieheltä mitään. Nainen on täydellinen. Ehkä aika palvelee kuitenkin miestä enemmän, mitä naista. Aika on miehen paras ystävä parisuhteessa. En syyllistä naisia ollenkaan, mutta nainen on kauneimmillaan silloin, kun hän on sinkku ja haluaa tavoitella miestä. Evoluutio on luonut meidät kaikki sellaisiksi.

Seurustelin 80- luvulla yhden naisen kanssa kahdeksan vuotta. Tuona aikana testot jylläsi, kuin mankeli. Erosimme vuosien jälkeen yhteisymmärryksessä ja yksittäistä syytä eroamiseen ei oikeastaan ole. Kaunis nainen hän on edelleen, mitä olen FaceBookista vähän katsellut. Hän on kuitenkin osa sitä minun ihanaa historiaa, jota ei tietenkään halua unohtaa.

Olin kauhean tramatisoitunut, kun hän silloin joskus myönsi pettäneensä minua yhden kerran. Taistelin ajatusteni kanssa viikkotolkulla, ellen jopa kuukausia. Olinhan tullut petetyksi. Raivosin nyrkit taskussa ja mietin, mikä minussa on vikana. Syyllistin kaikkea liikkuvaa, muuta kuin itseäni.

Yhtenä baari-iltana sittemmin naisystäväni kanssa tulin tunnustaneeksi, että minähän se oikea roisto olenkin. Nainen petti minua yhden kerran ja tunnustin pettäneeni häntä baaritiskillä jo useita kertoja suhteen aikana. En siis baaritiskillä pettänyt naistani. Parisuhteen päätyttyä naisia on ollut sittemmin jo lukuisia, enemmän mitä joillain B- luokan pornotähdillä. Olen lakannut laskemasta, enkä enää ole sellainen menijä.

Minulla oli kaikenmaailman selityksiä ja aina päädyin selittämään olleeni veljeni luona nukkumassa. Kummallista kyllä selitykset menivät aina läpi, mutta se oli kait normaalia tuona aikana, luulisin. 80- luku oli villiä aikaa. Omatuntoni kolkutti yhden "yöpymiseni" jälkeen "veljeni luona" olkapäällä niin raskaasti, että menin korukauppaan ostamaan naiselleni korun heti seuraavana päivänä. En nyt kuolemaksikaan enää muista, minkä ostin. Hän tietenkin rakasti elettäni, mutta ei tiennyt, miksi tein näin yhtäkkiä. Näin jälkeenpäin ajatellessani hän oli aikaisemmin joskus ostanut minulle kultakellon, mutta en silloinkaan ajatellut, miksi hän teki niin yllättäen.

Lahjojen antaminen puolisolle aivan tuosta vain, antaa aihetta kolkuttaa hälytyskelloja. Lahjalla puoliso haluaa hyvittää pettämisensä, ilman että tunnustaa tekonsa. Nyt tietenki jotkut pirttihirmut raivoaa, mutta en välitä muiden mielipiteistä.

Jos nyt saisin päättää ajassa taaksepäin, olisin viisaampi. En tiedä testosteronitasojani nykyisin, mutta ajattelen nyt enemmän järjellä. En pettäisi ollenkaan edes katseella. Olen viisastunut vanhetessani. Jos joskus koskaan tulevaisuudessa päädyn parisuhteeseen, kunnioittaisin naistani paremmin, mitä taannoin 80- luvulla. En tiedä ovatko testoni laskeneet, mutta kunnioitukseni naisia, ihmisenä, kohtaan on ainakin noussut.

Mitta täynnä työelämästä

Alkusyksystä 2013 Turkuun muutettuani olen etsinyt aktiivisesti uutta työuraa. Olen saanut kaksi määräaikaista, 8kk mittaista työsuhdetta työllistämistuella. Ei edes olleet yksityisiä yrityksiä, vaan toinen kaupungin paikka ja toinen veroalmuilla pyörivä yhdistys. Kummassakaan ei tulevaisuudennäkymiä työnhakijalle/tekijälle. Ei kovin hääppöinen saavutus 10 vuoden aikana. Onneksi olen Turussa asuessani kehittänyt itselleni pari harrastusta, kuntouinti ja kitaransoitto, mistä olen täällä blogissa jo kirjoittanutkin. Ehkä alustus tähän kirjoitukseen tuli jo aikaisemmasta tekstistäni. Täytin tässä kuussa jo 55 vuotta, joten olen siinäkin mielessä työelämän ehtoopuolella. Työnantajat eivät ole enää huolineet vuosikausiin, eikä minullakaan ole enää mielenkiintoa hakea. Joten kiinnostuksen puute on molemminpuolista.

Työnhaun voi lopettaa 40 vuotta täytettyään. Eläkeikä on (minulla) 65 vuotta, joten 40+ vuotiaiden pitää näytellä kiinnostunutta ja aktiivista. Fakta kuitenkin on, että 40 vuotta on rajapyykki työllistymiselle. Nykyinen työprojektini kestää enää kaksi viikkoa kirjoitushetkellä. Käytän päivät mietiskellessäni tulevaa vapaa-aikaa. Työpaikka ei ole yhteiskunnallisen statuksen mittari. Se syntyy siitä, minkälainen muuten olet: Toisia kunnioittava, ystävällinen, kohtelias, hyväntuulinen. Sellaiset asiat näkyvät heti ulospäin ihmisestä. Omat lempiharrastukset auttavat siinä saavutuksessa. Rahallisesti pärjään kyllä nykyään ilman työpaikkaakin, eikä tarvitse edes kitua. Minulla ei ole enää sellaista uutta ostettavaakaan, mikä olisi välttämätöntä.

Olen seurustellut vuosien saatossa eri kulttuurista tulevien naisten kanssa. Kaikille heille on iskostunut päähän rahan merkitys. Ehkä se johtuu niistä oloista tai kulttuurista, mistä tulevat. He kysyvät aina "What do you do for living?", millä he oikeastaan tarkoittavat kysyä "Are you rich?". En voisi seurustella pitkään sellaisen naisen kanssa, jolle raha merkitsee enemmän, mitä ihmissuhde. Vastavuoroisesti käsittelen sellaisia naisia tavallisina hyödykkeinä, mistä otan ilon irti, kunnes kyllästyn. Suomalaiset, varsinkin naiset, ovat syntyjään nöyrää kansaa, jotka oikeastaan pitävät itsensä ruoskimisesta ja kurjuudesta. Sen huomaa äänestyskäyttäytymisestä. Enemmistö naisista äänestää vasemmistopuolueita ja vihreitä. Vihreillä ei ole mitään tekemistä luonnon vihreyden kanssa. Naapurimaasta Ruotsista olemme huomanneet, mihin se johtaa. Minä taas en välitä tuollaisista masokisteista ollenkaan, joten loppuelämän kohtaloni on olla sinkku mies.

Poitsu siirryit jo toiselle kymmenykselle vuosissa.

Kysyin jo kesällä mitä haluaisit syntymäpäivälahjaksi, muttet sitten vastannutkaan. Olitkohan liian kiireinen sen läppärin kanssa? No, ei se haittaa. Lähetin sinulle aamulla onnittelut WhatsApp viestin välityksellä ja kiitit siitä. Olet ollut aina niin kohtelias poika.

Vuosia on kertynyt ikäänkuin vaivihkaa meille molemmille. Ja minulle tulee lisää vielä tässä kuussa. En halua palata ajassa taaksepäin ja elää uudelleen mitään hetkeä. Se mikä on eletty, kuuluu jäädä menneisyyteen. Tämä hetki ja tulevaisuus on paljon mielenkiintoisempi asia. Ei ikääntymistä pidä nähdä negatiivisena asiana, kuten joistain lööpeistä saa joskus sen käsityksen. Rapakon takana ja nykyään Suomessakin, varsinkin naiset yrittää nuorentaa itseään ties millä kasvojen kiristyksillä ja huulien pumppauksilla. Lopputulos on entistäkin pahempi. Ihminen viisastuu iän myötä, useimmat. Ajatukset ynnä muut ovat paljon järkevämpiä ja hallitumpia, mitä silloin nuorempana. Iän myötä myös rakastaa ja välittää enemmän, mutta on toisaalta taas sellainen seesteisempi luonne.

Se näistä vuosipäivien ajatuksista. Toivottavasti sinulla oli hauskaa merkkipäivänä, kuten varmasti aina onkin. Vietä hauska viikko ja muista syödä myös terveellisesti herkuttelun keskellä.

Työvoimatoimiston "Sirpa"

Luulin, että kaikki vänkyrät on jo koettu elämässä ja työnhaussa. Elämässä niitä tuppaa tulemaan vähän tuon tuostakin, mutta ajattelin, että ammatissaan olevat ovat niitä parempia ihmisiä, joihin ja joiden käyttäytymiseen voisi aina luottaa. Kuitenkin me ihmiset olemme ehkä samanlaisia kusipäitä kaikki. En tiedä lääketieteellistä selitystä sille, miksi isommalle pallille päästyään kusi nousee aivoihin ja se pitää sitten valuttaa asiakkaille, ikäänkuin pöntöllä kävisi. Olen itsekin siihen syyllistynyt aikaisemmissa työprojekteissa, mutta en vaan osaa selittää sitä. Ehkä se on vaan ihmisen luonne, joka on taputeltu geeneihin. Kilpailua eloonjäämisestä, kuka on kingi.

Kusipäisyydestä tuli mieleeni tämäkin yksi juttu tänne blogiin. Olen jo elämää nähnyt ja kokenut mies. Taakse päin mietiskellessä minulla on ollut rikas elämä sitten aikuisena, joskaan ei rahallisesti. Lapsuuden perheessäni minulla ei ollut mahdollisuutta nähdä maailmaa Kittilää kauemmaksi. Silloinen perheeni pyöri neuvostoliittolaisessa unelmassa, kolhoosissa. Äitinikin jankutti minulle "menet sitten Neuvostoliittoon töihin". Tai "Neuvostoliitthon", kuten hän lappilaisittain aina puhui h:n päälle. Minulle on aina kerrottu mikä on minulle parasta. En ole itse sitä saanut arvioida koskaan nuoruudessani, joskin tiesin parhaani aina sydämessäni. Minut pakotettiin pukemaan työväenliiton verenpunaiset verkkkarit. En laittanut niitä kouluun, koska häpesin. Löysin jostain roskiksesta lyhyet siniset verkkarit, otin ne matkaan ja puin ne koulun liikuntatunnilla. Vein verkkarit sitten kotiin pestäväksi.

Kun itsenäistyin ja pääsin kommunistiperheen kahleista 1990, tuli parempi maailma minulle mahdolliseksi. Sain nähdä maailmaa erilaisin silmin. Ensin opiskellessani ja sitten työelämässä.

Työelämä on avartanut maailmaani ennemmän, kuin mikään, koska olen saanut nähdä uusia asioita, sekä maallisesti että henkisesti. Rikkautta on ollut kävellä isojen ja pienien kaupunkien katuja ja jutella erilaisten ihmisten kanssa. Olen kävellyt Pekingin ydinkeskustan, siinä missä on vilkkainta elämää, laidasta laitaan ja se oli hieno kokemus. Hankala vetää rajaa, mistä kaupunki alkaa ja mihin se loppuu. Minulle ydinkeskusta tarkoittaa sitä elämää, missä ihmiset katselevat ja viettävät aikaansa. Laitakaupungilla ei ole muuta, kuin kerrostaloja ja valtateitä. Töissä sitten vähän kirvasin puhelinlaskua en tiedä mistä koostui, mutta ei haitannut maksaa kokemuksesta.

Ehkä nuoruuden eristeisyys on se juurisyy miksi minua viehättää erilaisuus. Mutta tallatessani eri paikkoja on ollut aina ihaninta palata turvalliseen ja tuttuun kotiini, minun omaan mörskääni. Olen aina lapsesta asti tiennyt, mikä on minulle tärkeintä elämässäni. Se on oma hyvinvointi ja 2015 Joulun tapahtuman jälkeen se merkitsee vieläkin enemmän. Mikään muu ei merkitse niin paljon. Mutta en ole aina osannut elää, niinkuin ajattelen. Jos rakastat ensin itseäsi, se antaa mahdollisuuden rakastaa toistakin. Mutta anteeksiantoa ja rakastamista ei pidä sekoittaa keskenään.

Aika ajoin tulee vastaan "velvoitteita" joko ottaa puhelimitse yhteyttä työvoimatoimistoon, tai käydä siellä henkilökohtaisesti lompsimassa. Tässä taannoin kävin kuluttamassa siellä kenkiä. En kerro tarkemmin keskusteluiden sisällöstä, koska ne ovat aina salassapidettäviä tietoja. Juteltiin "ohjaajan" kanssa niitä näitä, kunnes päästiin itse asiaan. Tämä "Sirpa" avautui minulle sydämensä kyllyydestä: "Tämä on sinun tärkein tehtävä nyt tässä sinun elämässäsi". Pisti vituttamaan ja puin nyrkkiä taskussa. Tärkeintä elämässäni, on minun henkilökohtaiset asiani, eikä minun tarvitse niistä tarkemmin avautua kellekään ja kaikista vähiten TE-toimiston "Sirpoille". Vanhaa, ehtaa kunnon kommaritouhua, jonka ikeestä luulin pääseväni eroon. Toinen kertoo minulle, mikä on minulle parasta. Ikäänkuin minulla ei olisi omia aivoja ja en itse tietäisi mitä teen. Tunne, että minulta halutaan riistää harrastukset ja vapaa-aikakin. Olen kouliintunut nyt kohta 55 vuoden iässä, joko henkisesti syleksimään tuollaisia ihmisiä, tai sitten vaan en jaksa enää vaivata päätäni toisten itänaapurista saaneilla ohjeilla.

Sen pituinen se.